long time no ocean

hyvin, hyvin väsynyt salla täällä moi. elämässä on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista, mikä taas selittää sen, miksi viime päivityksestä on päässyt kulumaan viikkoja. toinen syy radiohiljaisuuteen on puhdas väsymys, josta kiitos kuuluu pitkille koulupäiville ja huonosti nukutuille öille.

no mitäpä mulle sit kuuluu: koulua, koulua, koulua, sinkkuelämään totuttelua, lainehtivaa kylpyhuoneen lattiaa, esseiden kanssa tuskailua, illanviettoja ystävien kanssa, ulkonäkökriisiä, maskeerauksesta uudelleen innostumista, laiskuutta, elokuvien suurkuluttamista, pommiin nukkumista, kirjaston myöhästymismaksuja ja no, vaikka mitä muuta.

päällimmäisenä kuulumisena on tällä hetkellä meidän luokan täysin alusta saakka ihan itse valmistama, esikouluikäisille suunnattu museodraama, jonka esitykset alkoivat eilen varsin menestyksekkäästi. kulutan siis tän viikon koulupäivät kokonaisuudessaan museolla luokkatovereiden kanssa viettäen Metsän häitä ja ihmetellen ITE-taidetta. ja siinä sivussa kaadan aina pari puuhevosta nurin, vaikka koittaisin olla kuinka varovainen.

oon myös päässyt hyödyntämään lapsuuteni heppaleikkejä näin ammatillisessa mielessä, sillä oma museodraamahahmoni on yllä näkyvien pikkuhevosten isosisko. jokainen meistä siis rakensi ja mietti alusta asti itselleen oman hahmon museodraamaa varten ja kyseisiin puuhevosiin ihastuneena meikätyttö päätti hypätä ehkä hieman jukuripäisenkin hepan nahkoihin.



puvustus, hiukset ja maski on myös täysin omaa käsialaa, luonnollisesti. erityisen tyytyväinen oon tuohon tukkaviritelmään, vaikkakin sitä on maailman raivostuttavinta purkaa esitysten jälkeen, kun pinnejä ja lankaa tuntuu olevan joka puolella.

niin. tämmöstä siis kuuluu meikätytön elämään. muutoksia ja kummasteltavaa riittää, mutta ei auta kuin yrittää sopeutua. yritän myös saada taas blogirutiineista kiinni nyt, kun aaltoliike omassa elämässä on vähän rauhoittunut ja museodraamaprojektikin on loppusuoralla. mutta sen kyllä sanon, että onneksi syksy on vain kerran vuodessa.